Näkijä Mili Kaikkosen työhuone sijaitsee Helsingin keskustassa Kalevankadulla. Siellä on pieni, kotoisa huone, jonka ikkunasta tulvii valoa. If you can dream it, you can achieve it, takan reunalla lepäävä taulu muistuttaa. Ikkunan ääressä on pieni pöytä ja sympaattiset puiset tuolit. Pöydän toisella puolella istuu siro, pitkähiuksinen nainen. Jos hänet irrotettaisiin ympäristöstään, hänen työtehtäviään olisi mahdotonta arvata ulkoisen olemuksen perusteella. Ainoa, mitä hänestä voi nähdä heti ensisilmäykseltä, on häkellyttävä läsnäolo.
Jos Kaikkonen olisi jatkanut siinä ammatissa, johon hän ensimmäiseksi kouluttautui, hän pyörittelisi papereita isoissa hyväntekeväisyysorganisaatioissa tao työskentelisi kirjastonhoitajana. Sisäinen tie on kuitenkin vienyt Kaikkosta aivan toisaalle. Hän työskentelee enää vain tositapahtumiin perustuvien elämäntarinoiden parissa, joiden loppuratkaisu löytäminen on vielä kesken. Se on hänen mielestään kauniimpaa.
Arkista henkisyyttä
Kaikkosen fyysistä työpaikkaa, vanhan puutalon suloista huonetta ei oikein tee mieli sanoa vastaanotoksi vaikka käytännössä se sitä onkin. Tässä tilassa ei tehdä diagnooseja vaan hiljennetään hetkeksi vauhtia, pysähdytään käsillä olevaan hetkeen. Tässä samaisessa huoneessa Kaikkonen auttaa päivittäin useita ihmisiä löytämään sisälleen tyyneyttä, iloa ja rauhaa – puhekielellä siis – sen oman jutun.
Kaikkonen ei ole perinteinen terapeutti. Hän on intuitive counsellor, holistinen terapeutti ja näkijä, jonka opit ovat peräisin opinahjoista nimeltä College of psychic studies, Holistic College of Eastbourne ja Institute of Inner Study. Tätä kaikkea kansainvälistä termistöä on hankala kääntää suomeksi niin, että se kuulostaisi yhtä käytännön- ja elämänläheiseltä kuin Kaikkosen työskentelytapa. Niinpä nainen on itse nimennyt toimensa uudelleen: siksi, mikä hän ensisijaisesti kokee olevansa asiakkailleen. Peiliksi.
”Työssäni ei ole mitään paranormaalia eikä mystiikkaa, vaikka termi näkijä herättääkin monissa tällaisia assosiaatioita. Minulla vain on se herkkyys, jonka avulla voin antaa asiakkailleni työkaluja työstää niitä asioita, joissa he tuntevat olevansa jollain tavalla eksyksissä tai jumissa”, Kaikkonen kertoo.
Kaikkosen äänessä ei kuulu omien lahjojensa vähättelyä tai anteeksipyytelyä muttei myöskään tippaakaan ylemmyydentunnetta saati päälleliimattua viisautta. Hän on kaikessa läsnäolossaan hyvin miellyttävä, hyvällä tavalla neutraali. Aina, kun uusi asiakas istuu Kaikkosen pöydän äärelle, hän kertoo ensi töikseen, ettei ole ennustaja. Hän tekee heti selväksi, että hänen tehtävänsä on peilata ja antaa työkaluja, ei valmiita vastauksia tai tarkkoja ennustuksia tulevista tapahtumista.
”En näe mitään sellaisia vastauksia tai asioita, jotka eivät olisi jo olemassa ihmisessä itsessään. Usein vain vastaukset ovat niin syvällä sisimmässä, että niitä on vaikea itse saada otetta. Kun toinen ihminen auttaa löytämään kipupisteet ja esteet, moni este tulee tiedostetummaksi ja voi päästä taas askeleen lähemmäksi omaa sisäistä ääntään.”
Kyse ei ole kristallipallosta
”Oletko sä siis ennustaja?”, kuuluu kysymys, johon Kaikkonen saa vastata päivittäin. Hän on tottunut siihen, että ihmiset haluavat erotella huuhaan ja realismin. Nainen kertoilee mieluusti taustoistaan arkisen mutkattomasti.
”Minussa ei ole mitään supervoimaa tai –kykyä, jota meissä kaikissa ei olisi”, Kaikkonen hymyilee ja jatkaa: ”siinä, missä joku muu on luontaisesti musikaalinen tai kirjallisesti lahjakas, minulle ominaista on tämä herkkyys. Olen luontaisesti intuitiivinen.”
Tämän Kaikkonen tajusi jo pikkutyttönä. Hän oli hieman erilainen lapsi, joka halusi meditoida ja hiljentyä, vaikkei tietysti silloin vielä tiennyt, millä nimillä tällaisia asioita kutsutaan. Nelivuotiaana hän kirjoitti tarinoita universumista ja tähdistä ja oli syvästi empaattinen.
”Jossain vaiheessa vain aloin ymmärtää, että kaikki eivät ehkä näekään maailmaa ihan samalla tavalla kuin minä tai ole kiinnostuneita tällaisista asioista”, Kaikkonen kuvailee.
Vaikka meistä kaikki ovat syntyjään intuitiivisia, korostunut herkkyys tai selvänäköisyys ei ole itsestään selvä taivaan lahja, kuten ei mikään muukaan. Siksi Kaikkonen suhtautuukin taitoonsa nöyrästi. Jos auttamisen kutsu on kuultu, sitä tulee hänen mielestään käyttää parhaan kykynsä mukaan. Samalla on huolehdittava, ettei uuvuta itseään.
”Herkkyys oli minulle etenkin lapsuudessa turvallinen pakopaikka, sillä olen kasvanut turvattomissa olosuhteissa. Samaan aikaan olin todella hämmentynyt. Silloin en vielä tiennyt, miten suojaisin itseäni, kääntäisin ikään kuin kanavan kiinni kaikelle informaatiolle, mitä ympäristöstäni sain. En olisi halunnut tietää kaikkea, mitä näin tai koin”, nainen muistelee.
Kun Kaikkonen seisoi kassajonossa, hän saattoi yhtäkkiä aistia edessään seisovan asiakkaan energian ja tunnetilan. Joskus negatiiviset tunteet tuntuivat tarrautuvan häneen.
”Rajoja ei vielä tuolloin ollut. Olin auki niin kaikille positiivisille ilmiöille kuin kauheille kriiseillekin. Läheisten kipu oli joskus käsinkosketeltavaa. Lapsen on kuitenkin mahdotonta tehdä aikuisen suruille mitään”, Kaikkonen kertoo.
Kanava työvälineenä
Herkkyys on aina tuonut ihmiset lähelle Kaikkosta, jo ennen kuin hän löysi kutsumuksen tehdä sitä työkseen.
”Olen luontaiten taipumuksieni vuoksi ollut aina hyvä kuuntelija. Aiemmin olin rajaton hahmo, joka laittoi aina muiden tarpeet omiensa edelle. Jossain vaiheessa ymmärsin, että kaikki ystäväpiirissäni eivät olleetkaan minun ystäviäni vaan näkijä-Milin ystäviä”, Kaikkonen kertoo. Häneltä haettiin jatkuvasti vahvistusta eksistentiaalisiin kriiseihin, työpaikanvaihtoon ja rakkauskysymyksiin. Kaikkosta hymyilyttää. Teemat ovat nimittäin edelleen tismalleen samat, sillä erotuksella että tänä päivänä hän auttaa näissä asioissa työkseen.
Sosiaalinen uupumus auttoi naista ymmärtämään, että kyse on lahjasta, jota hänen kuuluu kyllä käyttää mutta ei oman hyvinvointinsa kustannuksella. Hän tajusi että oma kanava täytyy osata myös sulkea silloin, kun ei ole työskentele. Isoin oivallus Kaikkoselle oli se, että vaikka tekeekin henkistä työtä ihmisten parissa, ei sitä tarvitse käyttää yötä päivää. Oivalluksen myötä Kaikkonen rupesikin opiskelemaan.
”Lontoon meediokoulussa harjoiteltiin paljon. Istuimme kahden vuoden ajan joka keskiviikko saman ryhmän kanssa alas, ja opettelimme ottamaan yhteyttä edemenneisiin ihmisiin. Kouluna se oli minulle erittäin hyvä. Opin, miten saan oman kanavan halutessani kiinni. Kun olin tajunnut sen, saatoin alkaa tehdä töitä omalla tavallani.”
Tämä Kaikkosen kuvailema oma tapa on jotain aivan muuta kuin mielikuva meediokoulusta, hengistä ja piirissä istuvista meedioista ei kuitenkaan vastaa yhtään Kaikkosen työskentelytapaa. Kaikkonen haluaa työskennellä vapaammin ja modernimmin. Hän ei ole kiinnostunut menneistä elämistä vaan siitä, joka tapahtuu nyt, tässä maailmassa ja tässä arjessa. Läsnäolosta.
”Koen, että tehtäväni on antaa ihmisille varmistusta, suuntaa ja kykyä nähdä syitä ja seurauksia – samalla avata sydäntä ja mieltä tulevaisuudessa mahdollisina siintäville uusille asioille.”
Juuri ne sellaiset uudet asiat ovat monesti niitä, joiden kanssa kipuilu tuo ihmiset Kaikkosen huoneeseen. Haaveiden toteuttaminen on mahdotonta, jos niiden edessä seisoo esteenä esimerkiksi virtahevon kokoinen pelko. Kaikkosen mukaan tällaiseen pelkoon voidaan tarttua heti, kun se on tiedostettu. Kukapa meistä ei kaipaisi tukea ja kannustusta, kun edessä on jotain sellaista, mihin tarvitaan uskallusta ja rohkeutta.
Kun alkaa ottaa vastuuta henkisestä kasvustaan, myös negatiivisia asioita, tunteita ja ilmiöitä itsessä on käsiteltävä. Myös Kaikkosen pöydän ääressä. Itsetutkiskelussa pelkän kerman kuoriminen päältä on mahdotonta.
”Yritän auttaa asiakkaitani mukavuusalueen ulkopuolelle. Usein käy niin, että ihmiset eivät saa kuulla minulta sitä mitä haluavat vaan ennemminkin sitä, mitä heidän tarvitsee tässä hetkessä kuulla voidakseen astua askeleen eteenpäin”, Kaikkonen avaa työtapojaan. ”Mutta ei sieltä koskaan mitään pelottavaa tule. Kaikki mitä kerron, on sellaista, minkä asiakas on jo valmis kuulemaan. Tehtäväni ei ole pelotella, päinvastoin.”
Intuition äänellä
Kaikkosen sympaattisessa huoneessa vierailee päivittäin useita eri tilanteissa olevia ihmisiä. Osa ihmisistä on tietoisesti jo aloittanut henkisen kasvunsa työstämisen, osa taas ei ole moisesta termistä kuullutkaan. Sillä ei ole Kaikkoselle merkitystä. Kaikki etsivät joka tapauksessa samoja inhimillisiä vastauksia – päämääränä heillä kaikilla on voida itsessään paremmin. Useimmiten Kaikkoselta toivotaan näkemyksiä omaan elämäntehtävään ja sen löytämiseen. Moni kaipaa rohkaisua järkityön jättämiseen, vakaasta toimeentulosta luopumiseen ja lupaa lähteä seuraamaan sisäistä kutsumustaan vaikka se kuinka pelottaisi.
”Vahvistus on usein juuri se, mitä minulta haetaan. Moni on kiitollinen huomatessaan, että ne itselle valtavan tärkeät asiat eivät olekaan keksittyjä tai tuulesta temmattuja lapsellisia haaveita, vaan ihan oikeita unelmia, joita on syytä seurata”, Kaikkonen iloitsee. ”On ihanaa voida auttaa antamaan hyväksyntä haaveille, jotka ovat aina joutuneet olemaan ujosti piilossa. Joskus jo pelkkä läsnäolon kokemuskin voi tuntua eheyttävältä.”
Kaksi kolmasosaa Kaikkosen pöydän ääreen tulijoista on naisia. Hän uskoo, että naiset ovat hieman avoimempia peilaukselle ja tunnistavat sen ulkopuolisen peilin tarpeen hieman herkemmin kuin miehet. Naisilla on myös halu ymmärtää isompia kokonaisuuksia ja pohtia miksi itse toimii tavalla, jolla toimii.
”Yleisimmät naisten kysymykset kuuluvat miksi?, mihin suuntaan?, ja mihin pitäisi keskittyä?”, Kaikkonen erittelee. Punainen lanka katoaa monelta arkisen metelin keskellä, eikä ihme, elämme kuitenkin melkoisen hektisessä maailmassa, jossa ihmissuhdekuluttaminen on tullut tiensä päähän, materialismi on menettämässä merkitystään ja ihmiset etsivät kuumeisesti vastausta siihen, mikä oikeasti on ylipäätään tärkeää. Vähemmästäkin menee jo pää sekaisin.
Moni löytää tiensä Kaikkosen luokse turhautumisen tunteen vallassa. Se on hänen mukaansa merkki tukahdutetusta vihan tunteesta.
”Vihan tehtävä on kertoa, missä omat rajat kulkevat. Usein on tärkeä oivallus, että viha on positiivinen viesti, joka kannattaa ottaa vastaan sen sijaan, että yrittäisi tsempata sen pois”, Kaikkonen uskoo. Naisilla on usein suuret vaatimukset itseään kohtaan. Kun päästää vihan ulos kehosta ja merkitsee omat rajansa, usein muiden ihmisten vaatimukset lakkaavat ja hiljenevät.
Kaikki, mitä Kaikkonen kertoilee, kuulostaa varsin tutulta. Liiallinen kiltteys, riittämättömyyden tunteminen, muiden toivomuksiin sopeutuminen ja miellyttäminen ovat universaaleja naiseuteen liittyviä haasteita ja ongelmia, myös Kaikkosen mielestä. Naisilla on hänen mielestään taipumus ajatella, että kun asiat menevät vikaan, ongelma on heissä itsessään.
”Pelkäämme oman mielipiteen ilmaisemista ja muiden reaktioita. Se jos joku luo turhautumista.” Kaikkosen mukaan naisille tyypillinen uhrautuminen tietää aina takapakkia omalle hyvinvoinnille, kun taas tietoinen kompromissi on jo paljon parempi ratkaisu.
”Usein naiset etsivät myös vastausta kysymykseen koska on mun vuoro, koska mä toteudun? On tervehdyttävää saada kuulla, että jo tänään voi aloittaa oman itsensä toteuttamisen eikä sitä voi kukaan viedä pois. Usein pelätään myös kaiken hyvän menettämistä. Siihen ei ole vippaskonstia. Luottamus rakentuu vain sillä työllä, että uskoo ansaitsevansa oman toteutumisensa nyt ja kerta toisensa jälkeen muistuttaa itseään siitä, että kaikki hyvä todella kuuluu minulle”, Kaikkonen lupaa.
Eikä liene vaikea arvata, että myös ihmissuhdeasioita ruoditaan usein Kaikkosen pöydän äärellä. Näissä kysymyksissä hänen mielestään tärkein teema on vastuu:
”Jos kumpikin suhteen osapuoli ottaisi vastuun kommunikaatiostaan ja omista traumoistaan, suhteista tulisi ehyempiä. Tämä on usein haastavaa, jos ei ole vielä tietoinen omista kipupisteistään. Siinä kohtaa voin osata auttaa, vaikka tietysti suhde on aina lopulta kahden ihmisen kauppa.”
Holistinen lähestymistapa pyrkii siihen, että asiakas itse oppisi hiljalleen kuuntelemaan oman intuitionsa ääntä eikä tulisi aina takaisin samojen kysymysten kanssa. Sitä voi harjoitella, ihan vain olemalla läsnä.
”Tärkeää on ensin tulla tietoiseksi mitkä omat haasteet on. Tiedostamattomat kompastuskivet ovat aina pahimpia”, Kaikkonen kertoo. ”Kaikkein tärkein harjoitus on kuitenkin läsnäolo. Jos meidän pitäisi valita yksi asia, johon tässä elämässä kannattaa keskittyä, se on läsnäolo”, Kaikkonen hymyilee ja luettelee eri tapoja. Niihin ei tarvita mitään mantroja, henkistä hyminää tai käsien asentoja, riitää että vain on.
Kun istut bussissa, laita silmät kiinni ja hengitä. Kun laitat ruokaa, ole läsnä siinä, mitä teet. Kun huomaat stressaantuvasi, istu alas. Kaikkonen uskoo, että kun opimme olemaan läsnä, suhtaudumme sen jälkeen ongelmiimme rakentavammin eikä kärpäsistä tule turhia härkäsiä.
Intuitiota voi harjoitella
Entä Kaikkosen oma elämä? Teoriassahan siinä kaiken luulisi menevän aina oikein päin. Kaikkosta moinen ajatus hymyilyttää. ”Minulla on samat haasteet kuin kaikilla muillakin, tiettyjen pelkojen työstäminen tulee aina olemaan kesken. Luotan omaan intuitioon ja tietoon, joka sisältäni tulee. Joskus silti valitsen toisin, uhmaan tiedonantoa. Se kostautuu aina omaan nilkkaan”, nainen kertoo.
Kun alkaa luottaa intuitioonsa, voi huomata miten oikeassa se onkaan. Helpointa on aloittaa pienistä arkisista asioista. Voi kulkea hetken mielijohteesta vaikka toista reittiä töihin tai soittaa ystävälle, joka jostain syystä on mielen päällä.
”Jos saan aamulla kotoa lähtiessäni tunteen, että törmään kadulla ystävääni, joka unohti viime viikolla aurinkolasit pöydälleni, otan ne laukkuun sen kummemmin miettimättä asiaa. Se on minun arkeani, että osaan ennakoida tällaisia asioita. Olen tottunut siihen.”
Isommissa valintatilanteissa intuition kuunteleminen on aina haastavinta, myös Kaikkoselle. Pelko sotkee usein tunteita mutta sen läpi oppii poimimaan olennaisen informaation.
”Huonosta työpaikasta lähteminen voi tuntua nimen omaan huonolta. Silloin pitää pysähtyä ja kysyä, että puhuuko nyt pelko vai intuitio. Sitoudun siihen, mikä on minulle totta, lopulta en voi muuta tehdäkään. Usein se on tapa, jota noudattamalla asiat menevät kuten on tarkoituskin.”
Myös Kaikkonen saa olla tarkkana mielensä ja egonsa kanssa.
”Ihmiset saattavat sanoa minulle, että olen mahtavan viisas, kun aina osaan poimia oikeat asiat ja nähdä tarpeellisen. He näkevät työminäni. Se ei kuitenkaan saa vaikuttaa siihen kuka olen ja miten lahjaani käytän. Siksi onkin tärkeää, että ympärilläni on ihmisiä, joille olen vain Mili, en se näkijä tai se henkinen opettaja.”
Ja juuri tästä aiheesta Kaikkonen haluaisikin kirjoittaa kirjan.
”Tähän henkiseen new-age-parannussektoriin on valitettavasti alkanut tulla ikäviä sivuilmiöitä. Kenttä on vähän hankala, kun varsinaista koulutusta ei ole eikä välttämättä tarvitakaan, jotta työtä voi tehdä. On paljon hyviä ammattilaisia, joilla on terveet rajat ja työetiikka, mutta valitettavasti löytyy myös vastakkainen ääripää, missä kyseenalaistusta ei sallita ja auttaja asettaa itsensä gurun tai henkisesti korkeamman asemaan”, Kaikkonen harmittelee. Hänestä on sääli, jos ihmisille muodostuu huono kuva henkisestä työstä, koska sen mahdollisuudet ovat suuret, kunhan vain hoitajan motiivi on oikeanlainen.
”Kunpa ihmiset oppisivat tunnistamaan sen, että oikea hoitaja on itsekin keskeneräinen ja inhimillinen, eikä toimi egosta käsin”, Kaikkonen toivoo.
Kirjan toteutus saa kuitenkin vielä hetken odottaa. Kaikkonen on nimittäin juuri palannut kauniiseen työhuoneeseensa useamman kuukauden mittaiselta Aasian lomamatkaltaan. Hän on levännyt hyvin, mutta työkalenteri näyttää taas Kaikkoselle tavalliseen tapaan kiireiseltä.
Mutta ei kuitenkaan liian kiireiseltä. Jos väsymys alkaa kasaantua, Kaikkosen intuitio kehottaa hidastamaan. Useimmiten hän osaa kuunnella sitä ajoissa.
Milin sivuilta löydät tarkempia tietoja ajanvarauksesta, palveluista sekä tulevista workshopeista. Pian alkaa myös Henkinen valmennus, joka kestää yhdeksän viikkoa. Jolien lukijoiden kesken jaetaan yksi paikka tähän valmennukseen – lue lisää toimituksen blogista.
(Kuvat Jutta)