Lupasin teille pääsiäisenä kolme joogapostausta. Joogan aloittamisen jälkeen pääsiäiseni ovat kuluneet joogan merkeissä ja tämäkään vuosi ei tee siihen poikkeusta. Tosin tällä kertaa teen pääsiäisjoogani eri salilla ja paikka ansaitsee tämän aamun perusteella aivan oman postauksensa, mutta säästetään se huomiselle.
Tämän päivän joogapostaukseen poimin aiheen jo jokunen aika sitten tekemästäni toivepostauskyselystä. Siellä toivottiin postausta joogamatkastani – miksi aloitin joogan, mitä sarjaa teen, mikä on vaikeaa ja mikä on helppoa. Tämä onkin varsin mehevä aihe, sillä rakastan kertoa omista joogakokemuksistani.
Olen ollut ainakin kuusitoistavuotiaasta saakka kiinnostunut joogasta, mutta minua on vaivannut myös siitä lähtien ryhmäliikuntakammo. Liikuntataustaani kuuluu kymmenen vuotta ratsastusta sekä yläasteen salibandyharrastus. Muutettuani pois vanhempieni luota kuusitoistavuotiaana loppuivat kaikki liikuntaharratukseni kuin seinään. Jooga kiinnosti, mutta ryhmäliikuntakammoni oli kiinnostusta suurempi. En vuosiin harrastanut mitään liikuntaa. Joskus parinkympin jälkeen aloin juoksemaan ja se sopi loistavasti kaltaiselleni kuntosalikammoiselle ja raitista ilmaa rakastavalle. Joogakiinnostus kummitteli kuitenkin edelleen takaraivossa.
Kesällä 2009 ystäväni Piia sai minut vihdoin voittamaan pelkoni ja uskaltauduin kokeilemaan hot joogaa. Tuolloin olin ehkä kuullut sanan astanga tietämättä lainkaan mitä se tarkoitti. Koin joogahurahduksen silmänräpäyksessä. Aloitin säännöllisen harjoittelun saman tien. Tuohon aikaan sormenpääni ylsivät hädin tuskin lattiaan saakka. Kuvittelin kuuluvani siihen luontaisesti jäykkään-kategoriaan, joka pysyy rautakankena koko loppuelämänsä (tämän kehotyypin olemassaolo osoittautui täydeksi höpönpöppööksi melko pian). Olen ollut aina hoikka, mutta lihaksista minulla ei ollut tietoakaan. Ne olivat löysät ja pehmeät.
Kävin hot joogassa pari kuukautta, mutta hyvin nopeasti minulle selkeni ettei opetuksen taso ollut hyvä ja ohjaaja ei paneutunut oppilaisiin lainkaan yksilöllisesti. Myös hikoilun määrä ja kesken harjoituksen runsas veden juominen alkoivat tuntua hassulta. Reväytin takareiteni mustelmille liiassa kuumuudessa. Niiden parantuminen vei yli puoli vuotta.
Opetuksen taso alkoi vaivata minua yhä enemmän, tunsin, että jotain todella puuttuu varsinkin, kun tiedostin kehoni olevan voimaton ja jäykkä. Aloin etsiä tietoa erilaisista joogamuodoista ja löysin Petri Räisäsen Astanga-kirjan. Ahmaisin kirjan yhdessä illassa ja päätin saman tien ilmoittautua astangajoogan alkeiskurssille.
Alkeiskurssin jälkeen koitin käydä vielä kaksi kertaa hot joogassa, mutta lopulta korttini sinne jäi käyttämättä. Oli selvää etten pystyisi enkä haluaisi sekoittaa astangaan mitään muuta joogaa. Astanga tuntui minulle kaikin puolin hyvältä: se pintaraapaisu filosofiasta, jota olin lukenut, harjoituksen loogisuus, fyysinen vaativuus ja meditatiivisuus.
Aloitin astangajoogan Juhana Laurosen opissa Joogasali Asanassa, joka sittemmin sulki ovensa. Sain Juhanalta harjoitukseeni pohjan, josta olen kiitollinen edelleen: hitaat punnerrukset, rauhallisen harjoituksen ja voiman kasvattamisen sitä kautta. Voin hyvillä mielin sanoa olevani nykyisin vahva. Toki voimaa tarvitaan edelleen vieläkin enemmän, mutta en tiedä olisinko nyt näin vahva ilman alusta saakka luomaani pohjaa.
Aloittaessani en jaksanu punnertaa kuin puoleen väliin ja aurinkotervehdysten B-osassa käteni olivat jo silkkaa makaroonia. Voima kuitenkin kehittyi pikkuhiljaa ja aloin harjoittelemaan myös nostoja hyvin alussa. Pelkkää kompurointiahan se aluksi oli, mutta rakastin sitäkin. Tässä kohtaa täytyykin mainita, että alusta saakka koin joogasta suurta iloa. Minua ei lainkaan häirinnyt, jos vieressäni joogasi minua sata kertaa notkeampi tyyppi – tiesin, että säännöllisellä harjoittelulla minäkin notkistun. Olihan aloittaessaan rautakangeksi itseään tituleerannut opettajanikin hillittömän notkea. Jokainen sentti lisää notkeutta tuotti iloa. Muistan edelleen sen päivän, kun sain trikonasana A:ssa kiinni pottuvarpaasta ja pysyin pystyssä! Mikä voittajafiilis! Olin sydämessäni jo superjoogi!
Kaikenmoisia vaikeuksia matkan varrella oli alusta saakka. Kireiden takareisien avautuminen ja hot joogassa niiden loukkaamisesta parantuminen vei ainakin puoli vuotta. Lonkkien avautuminen on ollut myös oma lukunsa. Lootusasennon sain tehtyä joulukuussa, neljän astangajoogakuukauden jälkeen. Sitten alkoi pistely polvissa, lonkat kun eivät olleet tarpeeksi auki. Piti höllötä ja olla tekemättä lootuksia. Harjoittelin kolmesta viiteen kertaan viikossa ja pikkuhiljaa vaiva vaivalta helpotti ja harjoitus kehittyi. Vuoden vaihteen jälkeen kävin alkeisjatkokurssin ja sain asanoita marichyasana D:hen saakka. Ne olivat minulle helppoja sitoa alusta saakka, kiitos ruumiinrakenteeni. (Helppo sitoa tarkoittaa tässä tapauksessa eriä kuin helppo asana tai täydellinen asana.)
Sain pitkin vuotta 2010 uusia asanoita ja muistaakseni tuolloin minulla ei tainnut olla kehossa minkäänlaisia vaivoja. Enpä silloin tiennyt mikä minua odottaisi harjoituksen mennessä eteenpäin ja kehon auetessa ja kohdatessa lapsesta saakka kehossa olleita virheasentoja. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että yksi vaikeimmista asanoista minulle oli shirshasana eli päälläseisonta. Koin ensinnäkin aivan järjetöntä kammoa ylösalaisin olemista kohtaan, mutta lisäksi kehoni ei yksinkertaisesti tajunnut päälläseisonnan tekniikkaa. Syy tähän selvisi vuotta myöhemmin ja kyse oli todella yksinkertaisesta asiasta, nimittäin käsien asennosta. Olin pitänyt käsiäni ”liian kuppina”, minkä vuoksi en vain pysynyt pystyssä, jossa ei taaskaan ollut järkeä, sillä kehossani riitti kyllä voimaa tähän asanaan, joka ei itse asiassa ole lainkaan raskas. Vasta Koh Makilla Petri tajusi neuvoa käsille toisen asennnon ja siitä lähtien olen pönöttänyt asanassa helposti vaikka kolmekymmentä hengitystä.
Pääsiäinen 2011 ja ensimmäinen Petri Räisäsen ja Juha Javanaisen joogaintensiivi. Tuolloin minulta puuttui ykkössarjasta enää setu bandhasana ja olin alkanut harjoittelemaan taaksetaivutuksia. Juha antoi minulle kurssilla viimeisenkin asanan ykköseen ja kurssi oli myös tie joogasalin vaihtamiseen. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta, kun harjoittelin Asanan ulkopuolella eri opettajien kanssa. Kurssin jälkeen oli selvää, että salin vaihto olisi edessä, sillä harjoitukseni oli selkeästi siinä vaiheessa, että kaipasin intensiivisempää ja erilaista opetusta. Koska Juhana ei myöskään opettanut kakkossarjaa olisi vaihtaminen ollut väistämätöntä ennemmin tai myöhemmin.
Vaihdoin siis salia Annankadun alakertaan Juhan opetukseen. Tuonakaan vuonna ei kehossa mitään ihmeellisyyksiä ilmennyt. Taaksetaivutuksia opetellessa ja voimaa kasvatellessa taisi vuosi hurahtaa. Loppusyksystä tuli takareisien ylöosan kanssa herkkyyttä ja tuolloin keskityin eteentaivutusten sijasta kehittämään kiertoja. Tammikuun 2012 vietinkin sitten Petrin retriitillä Koh Makin paratiisisaarella, josta voi lukea lisää vanhan blogini puolelta.
Näin jälkeenpäin tajuan Koh Makin olleen minulle fyysisesti erittäin vaativa. Olisin voinut useana aamuna tehdä kyllä kevyempää tai lyhyempää harjoitusta. Kuusi kertaa viikossa trooppisessa kuumuudessa oli oikeasti vaativaa. Voimani kyllä kehittyi varmasti tuon kuukauden aikana, mutta voimia kuumuus söikin, sillä keho ei kuitenkaan ollut niin vahva tuolloin.
Suomeen palattuani harjoitukseni otti harppauksen eteenpäin. Normaalissa huoneilmassa voimaa olikin sata kertaa enemmän ja keho oli selkeästi notkeampi kuin edellisen vuoden lopussa. Työstimme Juhan kanssa taaksetaivutuksia ja sain kakkossarjasta muutaman terapia-asanan selän avaamiseksi ja vahvistamiseksi. Eräällä viikolla alakerran salilla oli Hanne Sydänmaan intensiivikurssi ja koska en osallistunut kurssille, minun piti käydä harjoittelemassa yläkerrassa Virpin ja Marken ohjauksessa. Sieltähän aukesi taas uudenlainen maailma. Sain paljon rohkeutta ja oivalluksia taaksetaivutuksiin, mutta samalla myös sysäyksen niiden harjoitteluun ilman avustusta, joka oli sekä hyvä että huono asia. Tässä kohtaa varmasti alkoivat ongelmat, jotka piilevät kehoni virheasennoissa ja epäbalanssissa.
Virpi lisäsi harjoitukseeni kakkossarjan terapia-asanoiden väliin kuuluvat asanat ja aloitin keväällä kakkossarjan oikeanlaisen harjoittelun dhanurasanaan saakka. Polviani kiristi tuossa asanassa ihan jäätävän paljon, joka johtui etureisien kireydestä. Jos joku olisi sen tuolloin minulle kertonut, olisin venyttänyt niitä esimerkiksi tällä tavalla. Loppukeväästä koin ahdistuksen taaksetaivutusten harjoittelusta ja halusin niihin kunnolla tukea ja avustusta. Koin olevani jotenkin yksin harjoitukseni kanssa ja kukaan opettaja ei jostain syystä tuntunut hyvältä ja oikealta. Joogassa tulee toki kausia, jolloin harjoittelee enemmän itsekseen, mutta yläselässäni ja hartioissani oli niin paljon kireyttä ja asanoissa sitä kautta vajaavaisuutta, että tunsin jonkun mättävän, mutten tiennyt mitä tehdä, koska minä olin oppilas, joka kaipasi opetusta ja vinkkejä. Siinä sitä sudittiin sitten eteenpäin, joogailo ei ollut kuitenkaan kateissa ja harjoitus oli minulle entistä tärkempää henkisesti – olihan Jolien rakennusvaihe meneillään joka vaati todella suurta kärsivällisyys- ja läsnäoloharjoitusta.
Alkusyksystä Maarit Nevanperä Kolmannen Linjan salilta vaihtoi opettamaan Annankadun alakertaan aamumysorea. Päätin käydä kokeilemassa Maaritin tuntia ja sillä tiellä olen edelleen. Ensimmäisen harjoituksen jälkeen tunsin, että tässä taitaa nyt olla se opettaja, jonka olen toivonut löytäväni. Maarit paneutuu harjoitukseen todella yksilöllisesti, mutta antaa tilaa omille oivalluksille. Hän on jämpti, muttei ole suoristelemassa jokaista sormenojennusta, joka ainakin itseäni häiritsee. Kyllä ne sormet siitä vielä jonain päivänä pysyy millilleen oikeassa linjassa. Maaritin ansiosta löysin mula bandhan niinkuin ihan oikeasti ja oivalsin syvällisemmin keskivartalon ja keskeltä kumpuavan voiman ja tuen. Samaan aikaan alaselkäni on ottanut tajutonta takapakkia johtuen yläselän ja hartioiden jäykkyydestä. Olen kiitollinen, että nämä asiat ovat alkaneet selvitä, sillä olen voinut muuttaa harjoitusta niin, etten työstä kakkossarjan taaksetaivutuksia väärällä tavalla ja se on vaikuttanut myös ihan perusasioihin, kuten ylöspäin katsoviin koiriin, joka on myös taaksetaivutus. Olen saanut Maaritilta monia hienoja oivalluksia ja syvällisemmän motivaation arkiharjoitukseen. Asanoita lisättiin alkusyksystä supta vajrasanaan saakka ja loppusyksystä sain luvan katkaista ykkössarjan supta kurmasanaan. Harjoituksen katkaiseminen on tuonut paljon lisää voimaa ja energiaa. Arvostan Maaritia opettajana myös siksi, että hänestä huokuu tasapainoisuus ja siitä huolimatta ettei hän tuo egoaan joogasaliin läsnä on pilke silmäkulmassa. Maaritin kaltaista opettajaa kohtaan auktoriteetti syntyy itsestään. (En suinkaan väheksy tällä muita opettajiani.)
Tällä hetkellä opettelen kuuntelemaan kehoani entistä herkemmin, en tiedä voiko siinä koskaan olla kyllin hyvä. Säännöstelen harjoitukseen käyttämääni energiaa – joogaharjoituksen jälkeen kuuluu olla energinen ja hyvä olo, siis reippautta päivän muihin askareisiin eikä toisinpäin. Alaselkä vihoittelee edelleen, mutten vihoittele takaisin. Vajaassakin harjoituksessa on ilo ja se perimmäinen tarkoitus: puhdistaa kehoa ja saada energia virtaamaan vapaasti ja sen mukana tuoma rauhallinen, kiitollinen ja iloinen mieli.
Nykyään huomaan aamuharjoituksen vaikutuksen hyvin voimakkaasti: päivät jolloin harjoittelen käynnistyvät rauhallisesti ja semmoisen selittämättömän ilon saattelemana. Päivät, jolloin jätän harjoituksen väliin käynnistyvät kiireisesti, pienessä pökkyrässä ja tohinassa: myöhästyn esimerkiksi joka ikinen kerta töistä. Saatan myös olla hieman ärtynyt, koska keho tuntuu tukkoiselta ja mielessä sumuiselta. Ihan jokaiseen aamuun tämä ei tosin päde, sillä lepopäivät ovat aivan yhtä tärkeitä.
Menneen talven aikana joogan henkiset vaikutukset ovat syventyneet. Niistä tuntuu hieman kiusalliselta kirjoittaa, koska ei tässä mitään valaistuneita olla enkä halua todellakaan kuulostaa sellaiselta. Selkävaivoihin ei suhtaudu vakavasti minään tuomiona. Yhtenä päivänä kolottaa, toisena ei. Jonain päivänä ne häviää, mutta tuskin vielä ensi viikolla eikä ehkä ensi vuonnakaan. Sillä ei ole merkitystä. Vajaa harjoitus on yhtä kuin kokonainen ja päivät jolloin kaikki sujuu kuin rasvattu ovat ihmeellisiä. Pikkuasioihin ei kiinnity liikaa, ei hyviin eikä huonoihin. Olen kiitollinen, että saan harjoitella ja minulla on kaikki jalat ja kädet tallella.
Ostin pari vuotta sitten Måns Broon toimittaman käännöksen Patanjalin joogasutrasta. Selailin ja lueskelin sitä sieltä täältä. Silti se jäi aina yöpöydälle ja tartuin mieluummin new age self help-kirjoihin. Menneen talven aikana olen löytänyt sutrat uudelleen jotenkin huomaamatta. Ne tuntuvat loogiselta ja ymmärrettävältä. Astangajooga on paljon paljon muuta kuin pelkkä asanaharjoitus, mutta meillä jokaisella on oikeus edetä harjoituksemme henkisessä ja fyysisessä puolessa juuri omaan tahtiimme.
Minua ihmetyttää astangajoogaa kritisoivat kirjoitukset. Tulee aina olo, että kirjoittaja ei oikeasti tiedä mistä puhuu. Kritiikki kohdistuu lähes poikkeuksetta aina loukkaantumisiin. Tähän perustuen pitäisi kritisoida myös lumilautailua, telinevoimistelua, balettia, hot joogaa, juoksemista jne. Jos harjoittelee asanat etunenässä suorittamismentaliteelilla niin en tiedä voidaanko tällöin edes puhua astangajoogasta.
Iloista pitkäperjantaita, palataan lankalauantaina!